perjantai 2. elokuuta 2013

Miksi näin mitätön?

Nyt se tuli, itku.
Äite kyseli koulun alusta ja vähitellen muutenkin opiskelusta: mitä kirjotat, minne menet, mitä opiskelet lukion jälkeen? En tiedä! Minä en yksinkertaisesti tiedä! Tarvitsen aikaa miettiä, lisää aikaa pohtia, mikä minua vielä voisi kiinnostaa. Onko minulla enää mitään mikä kiinnostaa?
Joskus ajattelin taistelevani vastaan, opiskelevani itselleni ammatin, jotta pysyisin elämässä kiinni, vaikka se tuntuisi kuinka vaikealta. Suunnittelin opiskelevani psykologiksi tai kuraattoriksi vielä lukion alkaessa. Sitten pääsin ensimmäiselle psykologian tunnille ja kiinnostus katosi heti, luovutin.
Sitten biologia ja kemia alkoivat kiinnostaa, suunnittelin farmaseutin ammattia. Kirjoitusten lähestyessä tuntuu aivan idioottimaiselta edes yrittää saada niistä hyviä arvosanoja, etenkin kun tunnen itseni taas liian tyhmäksi niinkin haastavaan ja tietoa vaativaan alaan.
 
Kaiken tämän ajattelin äiden kysellessä opiskelustani. Lopulta äite kysyi nytkö minä luovutan ja annan kaiken tiedon, jonka olen kerännyt, valua pois. Tunsin itseni mitättömäksi, neuvottomaksi ja vihdoin itkin. Sitten minä päätin näyttää äidelle ja opiskella itselleni paremman ammatin kuin hän. 
Välillä tuntuisi vain helpommalta luovuttaa. En jaksaisi miettiä tulevaisuutta. "Mitä jos.." kysymykset täyttävät pääni. Mutta nyt minä päätin, minä taistelen taas vastaan ja luen niihin vitun biologian kirjoituksiin ja saan vähintään Cn. Jumalauta, nyt se toivo taas löytyi. Minä selviän tästä masennuksesta, otan itseäni niskasta ja opiskelen itseni farmaseutiksi. 
Pian toivo menee taas ohi ja sitten vajoan taas tähän samaan oloon. Tiedän sen, niin tämä aina menee. Sitten minä päätän, että hyödynnän nykyisiä tietojani ja tapan itseni. En tiedä. Jo muutaman päivän ajan vaaka on kallistunut kuolemaan, huomisesta en taas tiedä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti