Minä totuin jo siedettävään olotilaan. Minä totuin väsymykseen, itkuiseen oloon, vihaan, välillä pilkahtavaan toivoon, jonka avulla suoriuduin seuraavaan päivään. Kuvittelin, oikeastaan toivoin, olon jatkuvan samanlaisena. Minulla oli "hyvä" olo, ainakin normaalia parempi.
Mutta sitten ahdistus levisi pääni sisälle, tukahdutti toivon ja lamautti hengityksen. Hengitys vinkui, pelko valtasi minut automaattisesti, kun tajusin keuhkojeni tyhjenevän. Paniikki kasvoi, mitä kauemmin ahdistus lamautti hengityselimet. Pian huomasin huutavani, tuloksena käheä kuiskaus, hengitys tiheni entisestään käytettyäni kaiken hapen. En pysynyt paikallani, liikuin ja huidoin levottomasti, kuin etsien köyttä, jonka katkaisemalla saisin taas happea.
Huomasin paniikissa purevani ja raapivani itseäni, hakkasin nyrkkiä lattiaan ja päätäni seinään. Vetäydyin huoneeni nurkkaan, pois näkyvistä, pois toisten luota, vaikkei kotona ollut muita kuin minä. Pelkäsin kaikkea, happi tuntui loppuvan edelleen, paniikki imi pelosta voimaa ja sekoitti ajatukseni. Minä vain pelkäsin, ajatukseni olivat kuin musta pyörremyrsky. Yksi sana näkyi selvänä. Paniikkikohtaus.
Minä luulin, että ne loppuivat jo. Toivoin sitä. Ilmeisesti toivoin turhaan. Loin haaveen ja petyin, kun se ei toteutunutkaan. Kohtauksen mentyä ohi masennus vyöryi ylleni, minä katosin kuplaani ja viilsin vihasta, pelosta, surusta. Halusin itkeä, mutta edes kipu ja pelko eivät saaneet sitä aikaan. Minä olin niin vihainen itselleni, olen edelleen äreä ja pettynyt, miten saamaton ihminen voikaan olla?!? Miksen taistele masennusta vastaan? Miksi annan sen viedä kaikki voimani ja etenkin kyvyn itkeä pahaa oloa? Olen niin pettynyt.
Houkuttaa vain pyytää anteeksi ja kadota. Tiedän jo miten. Tiedän jo milloin. Enää pitää vain odottaa sitä päivää ja selvitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti