Ajatukset ovat ihan sekasin. En tiedä mitä tunnen. Mielialani vaihtelee taas, välillä kaikki on hyvin, hymyilen, nauran, juttelen, sitten tulee taas viha, suru, kateus. Minä VIHAAN tätä!
Mielessä pyörii kysymys, johon en vieläkään tiedä vastausta.
"Miksi olen masentunut?".
Minun lapsuuteni oli onnellinen ja pääosin rauhallinen. Muistan menneisyydestäni vain hyviä päiviä, naurua ja hymyä. Kaiken muun olen unohtanut.
Väkivalta on kyllä kuulunut elämääni koko ikäni. Olen pelännyt itseni ja perheeni puolesta. Alkoholismi on ollut aina osa elämääni, olen tottunut siihen. Sairauksia, kuolemaa, huumeita, yksinäisyyttä.
Kaikki se on kuulunut elämääni, mutta kuitenkin olen aina ennen jaksanut olla positiivinen ja onnellinen. Miksen enää? Minne se tahto elää hävisi?
Minulla on ollut rankkaa, kyllä minäkin sen ymmärrän, mutta niin hullulta kuin se kuulostaakin, pidän lapsuuttani kuitenkin onnellisena.
A:lla on tällä hetkellä todella rankkaa. Hän on minulle todella tärkeä ystävä, yksi tärkeimmistä, tarkemmin ajatellen ehkä paras ystäväni koulussa ja olen todella voimaton, kun en pysty auttamaan häntä mitenkään. Haluaisin niin olla nyt hänen apunaan, mutta minusta tuntuu ettei mikään mitä voisin tehdä auta häntä. Voin vain tukea ja kuunnella häntä, enkä niitäkään osaa tehdä.
Itsevihakäyrä nousussa.
A:n menneisyydessä on samoja asioita kuin minullakin, vielä enemmänkin, ja silti hän on yksi positiivisimmista ihmisistä, joita tunnen. Näin hänen itkevän ensimmäisen kerran vasta vappuna, vaikka olemme olleet kavereita jo 2 vuotta. Hän on aina iloinen, hymy on asia mistä A:n tunnistaa.
A:n tilanne on saanut minut miettimään itseäni. Mikä oikeus minulla on olla masentunut? Miksi minä saisin olla heikko ja itkeä, vaikka olen elämässäni päässyt niin helpolla?
Masennus. Helvetti. Se vaikuttaa kaikkeen. Ihoni on arvilla. En kehtaa käyttää enää housuja, jotka paljastaisivat pohkeeni, ne ovat täynnä viiltoja. Unirytmi on sekaisin, en saa nukuttua, jos nukahdan, herään painajaiseen tai nukun 30min pätkissä koko yön. Ruokahalu on olematon tai pohjaton, täysin ajasta riippuen. Opiskelu on mennyt todella heikosti, keskittymiskyky on aivan hukassa, edes rakastamastani kirjoittamisesta ei oikein tule enää mitään.
Minua vituttaa. Miten niin mahtavan viikonlopun jälkeen voi olla tällainen olo? Päiväni ovat taas täynnä epätoivoa, vihaa, katkeruutta.
Viiltely on kuvissa taas. Ahmiminen ja oksentaminen tulivat kuviin reilun viikon tauon jälkeen. Itkutkin, itken kotona kaikesta mahdollisesta, varastoin kaiken itkemisen arvoisen koulussa, ja kun saan kotona ulko-oven kiinni, rojahdan lähes heti lattialle sikiöasentoon itkemään. Ahdistus jyskyttää pääni sisällä, se odottaa hetkeä, jolloin voisi purkautua paniikkikohtauksena. Odotan sitä pelolla. Säälittävää.
Huomenna psykologi. Vihdoin. Kai. En tiedä, mitä voisin hänelle kertoa. Ei, en tiedä mitä KEHTAAN kertoa hänelle. Häpän vihaani, minulla ei ole oikeutta olla vihainen. Luultavasti valehtelen hänelle jälleen kaiken menneen hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti