Kesyyntymistä ennen kuolemaa

Kissoista sanotaan, että ne kesyyntyvät kuoleman lähestyessä. Istun navetan kynnyksellä, vieressäni istuu Pekko-kolli, joka on aina aikasempaa väistänyt minua. Se napittaa minua silmillään, odottaa silitystä.

Tapahtuukohan ihmisille samalla tavalla? Tuleeko meistäkin sosiaalisempia, hakeudummeko toistemme seuraan, kun tiedämme kuoleman lähestyvän?

Olen aina ollut ujo, hankkinut uudesta koulusta muutaman kaverin, joiden kanssa viettää aikaa. Lukiossa kaveriporukastani on tullut aika laaja ja pystyn viettämään aikaa useiden eri ihmisten kanssa. Minulla on kuitenki edelleen muutama kaveri, K ja E, joiden kanssa vietän suurimman osan ajastani.

Tupareissa perjantaina huomasin, etten viettänyt aikaa heidän kanssaan, vaan pyörin isommassa porukassa ja tutustuin myös muutamiin uusiin ihmisiin. Koko illan kyllä halusin viettää aikaa heidän kanssaan, mutta jotenkin vain ajauduin isompaan porukkaan.

Oliko se tuota kesyyntymistä ennen kuolemaa? Minä tiedän kuolevani, odotan sitä. Vietinkö aikaa isommassa porukassa, tutustuinko uusiin ihmisiin, koska se oli vielä mahdollista. Vai tutustuinko uusiin ihmisiin, koska syvällä alitajunnassani varaudun vaihtoehtoon etten onnistu?

Päivä lähestyy lähestymistään. Enää muutama päivä piinaa, muutama yö helpotusta. Mitä lähempänä päivä on, sitä enemmän pohdin sen tarpeellisuutta.

Olen antanut elämälle mahdollisuuksia, olen käynyt monta kertaa pohjalla, mutta itsepäisesti noussut sieltä lopulta. Olen taistellut elämän puolesta, halunnut nähdä vielä seuraavan päivän, jos se olisi parempi, mutta mieleni, sieluni ovat tehneet siitä aina synkän, kuolemanhaluisen.

Tämä on jo nöyryyttävää. Haluan pois, haluan eroon tästä olosta, mutta enemmän kuin mitään pelkään, että epäonnistun tässäkin, pelkään, että selviän ja joudun elämään häpeässä. En kestäisi läheisteni kyselyitä, miksi yritin, miksei tämä elämä riitä minulle. Olen joutunut vastailemaan noihin kysymyksiin futuurissa, en haluaisi vastata niihin myös imperfektissä.

Minä en tiedä enää mitä teen. Minä haluaisin pois, mutta itsepäisesti mieleeni nousee epäonnistumisen pelko, muisto paremmasta elämästä. Tämä alkaa vaikuttaa jo typerältä, jos kerta pelkään epäonnistumista, jos minulla on vielä alitajunnassani halu elää, miksen anna vielä mahdollisuutta elämälle?

Minulla on vielä muutama päivä aikaa harkita. Siihen asti helpotan oloani viiltelyllä, polttamisella, kuristamisella, millä tahansa, jolla saan aikaan kipua.
Tällä hetkellä vaaka kallistuu hyvästeihin.