Luoja, että minua väsyttää. Haluan nukahtaa, nukkua, kunnes painajainen on ohi. Tarvitsen apua, tarvitsen unta, tarvitsen rauhaa.
Istun ja tuijotan kännykän näyttöä, odotan, että jossain tapahtuisi jotain, että joku kaipaisi minuakin. Viesti, facebook-chat, soitto, jotain? Unohdettu. Minusta tuntuu, että olen olemassa vain, kun minulta tarvitaan jotain. Ei, ei sekään voi olla totta. Ei minulla ole mitään, mitä voisin toisille antaa. En pysty tukemaan, kuuntelemisesta ei tule enää mitään, kun en pysty keskittymään. Hajoan itsekin sisältä, miten pystyisin auttamaan muita?
Onko millään enää väliä? Miksi me ylipäätään elämme? Tämä on jotain sairasta pilaa, jos Jumala on olemassa, Hänellä on vielä sairaampi huumorintaju kuin minulla. Ei kukaan hyödy tästä, miksi masennus on olemassa?
Mahtavaa, ajattelin taas liikaa. Tuskastuin. Turhauduin, kun ymmärsin, etten voi tehdä mitään, ei kukaan voi. Masennus on ja pysyy minussa aina, välillä se hellittää otettaan, mutta ei koskaan päästä minusta irti.
Viilto. Helpotus. Kaksinkertainen ahdistus, masennus, viha. Syvempi viilto. Turhaa. Uusi viilto, muistoksi ensimmäisen helpotuksesta. Turhautuminen, viilto viillolta lisää muistoja. Lisää arpia, joita peitellä, hävetä. Oma syy, häpeä.
Kiukuttaa, minusta ei ole enää mihinkään, en saa mitään enää tehtyä ilman pakottamista. Tapahtuisi nyt edes jotain, että saisin syyn taas elää, yrittää edes nauttia. Pettymys.
Musiikkia. Puran tämän kiukun ja pettymyksen musiikkiin. Istun keskellä yötä rappusella napit korvissa kuunnellen musiikkia. Hukun musiikin rauhoittavuuteen. Olen kuuntelematta muiden sanoja, kuuntelen musiikkia ahdistuksen ja masennuksen vyöryessä ylitseni. Voimaton olo, imen voimaa rumpujen iskuista, toivoa kitaran soinnuista. Minä selviän, SELVIÄN, niin kauan kuin minulla on musiikki.
Minulla on toivoa niin kauan kuin minulla on musiikki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti