Tarkotus oli lukee bilsaa. Päntätä, jos kirjotukset sitten tuntuisivatkin niin helpoilta, että ne voisikin ihan kunnolla kirjoittaa. Parin tunnin ajan olen istunut sängyllä valmiina lukemaan, selaillut kirjaa näkemättä kuitenkaan kuvia tai tekstiä. Minulla on ollut mietittävää.
Kaikista eniten maailmassa pelkään suututtavani tai loukkaavani ystäviäni. Jos pitäisi valita haukunko kaverin pystyyn vai nukunko sammakoiden kanssa, minä valitsisin sammakot. En yksinkertaisesti vain osaa antaa itse itselleni anteeksi virheitäni, vaikka muilta anteeksiannon saisinkin.
Muutaman päivän ajan olen pelännyt, että yksi ystävistäni, B, on loukkaantunut minulle jostain. En ole kenellekään pelostani kertonut, minua hävettää tällainen, meillä ei kuitenkaan ole ollut minkäänlaista riitaa ikinä enkä ole kuullut hänen koskaan suuttuneen.
Pelkoni syy on se, että en ole pari päivää sitten lähettämääni kysymykseen saanut häneltä vastausta, vaikka hän yleensä vastaa heti kysymyksiin, emmekä ole muutenkaan puhuneet lainkaan. Luoja, kuinka säälittävää, tekisi mieli pyyhkiä tuo pois, mutta minä kerron sen nyt, etten haudo siitä mielessäni vielä pahempaa.
Toivon todella, että maalailen taas vain piruja seinille. Hän on yksi luotettavimmista ystävistäni, oikeastaan ainut, joka tuntuu ottavan tilanteeni tosissaan.
Taas minä itken. Viime aikoina olen itkenyt aina, kun olen ollut yksin. Sää varmaan vaikuttaa, joka päivä on satanut. Äite joskus kertoi, että pienenäkin minä itkin sateella. Nukkumisestakaan ei ole tullut taaskaan mitään vähään aikaan, vaikka lääkkeitä olenkin napsinut tasaiseen tahtiin, välillä reilumminkin. Väsyttää koko ajan, ehkä sekin saa minut itkemään.
Viiltelykin palasi taas kuvioihin. No joo palasi, voiko niin sanoa, kun välissä oli vain 3 päivää? Kuitenkin, käsivarret ovat haavoilla eikä reisiin mahdu enää viiltoakaan, pitää viiltää haavojen päälle poikittain. Ihoni on riekaleina, aivan kuin mielenikin.
Kaverini kertoi minulle vähän aikaa sitten, että hänelläkin on masennus, mutta hän on sujut sen kanssa. Särähti korvaan. Olla sujut masennuksen kanssa. MITEN?
Minua tämä vaivaa koko ajan, en voi hyväksyä sitä, että olen altistanut itseni tälle. Miten olen voinut olla niin heikko, säälittävä, että olen päästänyt ilon unohtumaan ja peittänyt sen jatkuvalla uupumuksella ja surulla?
Toinen asia mikä minua vaivaa masennuksessani on mielialan vaihtelut. Mielialani hyppelee itsemurhavihasta pirteään. Haluaisin hallita mieltäni, vaihtaa mielialaa vähitellen enkä sekunnissa.
Pelkään, että silloinkin, kun oikeasti olen iloinen ja näytän sen, läheiseni kuvittelevat minun esittävän. Tiedän, ei sitä ole helppo huomata milloin esitän, milloin en (itsekehu haisee), mutta mielummin toivoisin, että kaverit suhtautuivat positiivisesti, kuin huolehtisivat esityksestäni.
Nyt tuli olo, että "vittuako tuollaista kirjoitat, ei kukaan sun olostas huolehdi". Niinpä, minä toivon, että joku huolehtisi, minä en jaksaisi.
Nyt positiivisuutta. Eli musiikkia. Päättäkää ite onko tää positiivista vai ei, mulla tää on positiivisinta mitä kännykästä löytyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti