Elämä tuntuu epäreilulta. Teen minä mitä tahansa, aina tuntuu että minuun sattuu eniten.
Nytkin yritän laittaa välit poikki lopullisesti T:n kanssa niinkuin kaikki kehoittavat. Olen itkenyt pari tuntia putkeen vain sen vuoksi, että T ylipäätään pyörii ajatuksissani. Olisin niin toivonut, että hän olisi välittänyt minusta sen verran, että olisi yrittänyt pitää minut ylhäällä.
Mutta ei. Hän ei välittänyt. Hän sanoi välittävänsä, mutta kun minun oli ollut niin paha olla, että yritin siitä eroon ja kerroin sen myöhemmin hänelle, hän sanoi minua tyhmäksi, heikoksi, itsekkääksi.
Tarvitsisin jonkun, joka nostaa minut pystyyn kun en itse jaksa enää. Jonkun, joka katsoo minua silmiin ja tivaa "onko sulla kaikki hyvin?" niin kauan että kerron totuuden. Jonkun, joka saa minut hymyilemään vain, koska on olemassa. Jonkun, joka halaisi minua, kun en pysy enää kasassa. Jonkun.
Muilla on jo sellainen. Minulla ei ole. Eikä tule olemaankaan, enkä yhtään ihmettele miksei. Olen toivoton luuseri. Periaatteessa olen jo kuollut. Poissa. Liian syvällä, että minut saisi enää ylös.
Tavoittamattomissa.
Hävinnyt.
Liian loukkaantunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti