Pain...

H kävi hakemassa osat kamoistaan uuden parhaan kaverinsa kanssa. Sattui kuulla heillä olevan omia insideläppiä. Sattui nähdä hänet. Sattuu hymyillä ja naura mielessäni asialle, joka oli joskus meidän insideläppä. Bussi ajoi tänään ohitseni ja kuskina oli "Partaveikko". Minun ja H:n läppä. Muut eivät ymmärrä. 

L oli luonani kaverinsa kanssa, kun H tuli. Onneksi. Olisin muuten viiltänyt. Tuijotin tunnin ajan veristä paperia, joka lojuu edelleen lattialla esillä. Lompakko on selkäsi takana. Terä on lompakossa. Kukaan ei huomaa, ota se terä ja mene käymään vessassa. Ei. En tehnyt sitä. Vielä.

Ahdistaa. Psykologi ehdotti Niemeä. Minä osastolle? Ei minulla mielestäni mene kovin huonosti. Joo tiedän, minulla menee huonosti, mutta ei niin huonosti kuin joskus on mennyt.
Kirjoitin eilen hautajaisistani ja kerroin sen psykologilleni.

"Siitä huomaa miten paha sun on olla."

Suunnittelen niitä vain. Ettei läheisteni tarvitse. Muut suunnittelevat millaiset heidän häänsä ovat, millainen ensimmäinen oma asunto on, montako lasta tulevaisuudessa haluaa. Hautajaiset ovat minun hääni. Ne ovat tapahtuma, joiden on onnistuttava täydellisesti, muuten en saa sielulleni rauhaa.

Soitin äidelle ja kerroin että psykologi suositteli Niemeä ja terapiaa. "Sillee mulla menee." Miksi sanoin sen? Minulla ei mene niin huonosti kuin joskus on mennyt, miksi sanon toista?

" Sä lupasit mule jotain. Muistakko? Sä sanoit et tyttäret hautaa yleensä äitensä."

Itken. En halua tuottaa sitä surua äidelle. En voi tehdä sitä hänelle.

Mutta kun sattuu.