Itken. Taas. Liikaa. Meikit valuvat poskille. Miksi?
En tiedä. En todellakaan tiedä.
Hävettää myöntää, mutta minun on ikävä T:tä. Ja R:ää. Ikävä. Haluaisin vain nähdä heidät ja puhua heille ja tuntea itseni tärkeäksi niille, joista pidän enemmän kuin liikaa, mutta jotka eivät pidä minusta. Poistin kaikki viestit R:ltä ja T:ltä. Muuten lukisin niitä yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes oloni olisi niin paska, että viiltäisin.
L ei usko minua. Tai oikeastaan. Hän uskoo, kun sanon tappavani itseni, mutta ei kun sanon häntä kauniiksi.
En minä valehtele. Välillä ehkä keksin valkoisia valheita, että pääsen luistamaan tilanteesta.
Sanon, että nukahdin vaikka oikeasti en vain jaksanut lähteä ihmisten ilmoille vielä. Että äite käski minut kotiin viikonlopuksi, kun haluan olla pari päivää rauhassa ja nollata pään.
Yritän pukea hymyn kasvoilleni, tukkia kyynelkanavat ja unohtaa itsemurhan. Pari tuntia kaupoilla L:n kanssa voi tehdä hyvääkin.
Hold me until I sleep
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti