Ikävä sinun luo<3 3.

Lähiaikoina venyi kolmeksi kuukaudeksi, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Tarkoitus olisi tosiaan kirjoitella maalis-huhtikuusta. Rankinta aikaa koko elämäni aikana, en ymmärrä miten selvisin.

Maaliskuun alussa täytin 18 vuotta. Minkäänlaisia juhlia en kuitenkaan pitänyt, koska mummu oli todella heikossa kunnossa, ja olin itsekin kipeänä.

Parin viikon kuluttua äiti soitti minulle kesken päivän.

"Mummu on sairaalassa."

Muistan kuinka sivuutin asian, "onhan hän aiemminkin sieltä takaisin tullu". En suostunut uskomaan, että mummu oli oikeasti huonossa kunnossa. Ensimmäinen viikonloppu mummulla oli todella outo, kun mummu ei ollut nukkumassa sängyssä tai juomassa kahvia.

27.3. Minulla oli ensimmäinen inssi, mutta en päässyt kokeesta läpi. Matkalla takaisin autokoululle soitin äidelle.

"Me ollaan menossa kummitätis kanssa kattoon mummua, tuutko mukaan?"

Lupasin mennä mukaan. Minulla oli inssin jälkeen englannin tunti. Tunnin piti miespuolinen opettaja, joka todella ärsytti minua, sillä hän oli ottanut minut silmätikukseen. Muistan, kuinka menin tunnille myöhässä ja sain heti haukut myöhästymisestä, "jos kulkee busseilla ni sillon pitää pysyä tietyssä aikataulussa". Lisäksi jouduin lukemaan aivan helvetillisen kappaleen ääneen, mikä oli minulle aivan kauheaa, koska en todellakaan kieliä osaa puhua.

Menin paikalleni istumaan K:n ja E:n viereen ja halusin vain lyödä heitä. Minulla oli itselläni aivan helvetin paska olo: inssi kusi, opettaja oli täysi kusipää, joka vittuili heti kun siihen pystyi, huolehdin mummusta ja olin aivan helvetin pettynyt itseeni, ja samaan aikaan he kirjoittelivat viestejä toisilleen paperilla ja naureskelivat.

Se päivä oli viimeinen niitti, aloin vähitellen kypsymään kolmantena pyöränä olemiseen. Sinä päivänä ymmärsin, ettemme me enää ole kolme kaveria. Me olimme ne kaksi hyvää ystävää ja se vitun riippakivi, joka ei ymmärrä päästää irti.

Tunnin jälkeen äite tuli hakemaan minua lukiolta. Muistan vieläkin mitä tätini sanoi heti ensimmäisenä: "Mennään kattoon, tie jos jää vaikka viimetteeks kerraks". Ajomatka sairaalaan kesti pari tuntia. Kuuntelin koko matkan musiikkia, toisella korvalla äiden ja tädin juttelua. Kyyneleet valuivat silloin tällöin.

Lopulta pääsimme sairaalan pihaan. Tätini juoksi sisälle, kun taas minä ja pikkuveljeni jäimme äiden seuraksi, kun hän poltti tupakan.

Mummu makasi sängyssä vaaleanruskeat vaatteet päällä. Hän oli turvonnut kaikkialta ja hänen kasvoillaan oli "happiviikset". Hän tarvitsi apua päästäkseen ylöspäin sängyssä, jotta hän pystyisi paremmin puhumaan kanssamme. Hän ei mitenkään enää ollut se itsenäinen nainen, joka ei apua pyytänyt ennen kuin oli aivan pakko.

Ruuan mummu sai eteensä vähän tulomme jälkeen. Hän ei saanut keitostaan syötyä kuin pari lusikallista. Leipänsä hän söi kokonaan, mutta ruuan mukana tulleita, järkyttävän isoja kalkkitabletteja hän ei suostunut syömään. Juotavaa hän sai vain lasillisen, sillä hän sai päivässä juoda vain 5dl.

Koitin aluksi pidätellä kyyneliä, mutta lopulta ne vain karkasivat. Koitin peitellä itkuani; en kuivannut silmiäni tai niistänyt nenääni vaan hengitin mielummin suun kautta. Mummu huomasi itkuni ensimmäisenä. "Kuolemaksi tämä on, hyväksyttävä se on."

Lisäksi hän kertoi unestaan, jossa oli ollut lapsi ja mennyt lapsuudenkotinsa lähistöllä olleelle järvelle uimaan. Hän oli uinut ja uinut ja nauttinut olostaan, kunnes oli herännyt.

En pystynyt enää olemaan huoneessa vaan lähdin aulaan istumaan ja itkemään. Pikkuveljeni tuli pitämään minulle seuraa hetken kuluttua ja haki minulle paperia, johon kuivata kyyneleet.

Tarvitsin muuta ajateltavaa. Lähetin E:lle ja K:lle viestin ryhmäkeskustelussamme. He pitivät minulle seuraa 20min, kunnes minusta tuntui siltä, että pystyisin menemään takaisin huoneeseen.

Huoneessa menin mummun sängyn viereen istumaan tuolille. Mummun käsi oli noin metrin päässä minusta. Minun teki mieli ottaa kädestä kiinni, koittaa lohduttaa mummua, mutta en pystynyt siihen. Minua kaduttaa se vieläkin, luultavasti tulen katumaan sitä koko loppuelämäni.

17 aikaan paikalle tuli toinen tätini tyttärensä kanssa ja me päätimme lähteä. Söimme sairaalan kahvilassa nopeasti leivät ja lähdimme sitten. Matka Tampereelle takaisin meni jotenkin nopeammin kuin toiseen suuntaan.

Saman viikon perjantaina oli Pitkäperjantai. Joimme silloin E:n ja K:n kanssa, mistä äite ei kauheasti tykännyt. "Pitkäperjantaina juo vaan mulkut ja juopot."

Lauantaina menin bussilla kotiin. Päivä meni huterasti ja menin nukkumaan 22 aikaan. Sunnuntaina heräsin vähän ennen 12 siihen, kun kummitätini kävelee sänkyni luo ja kuiskaa: "Mummu on kuollut".

Aluksi ajattelin, että näin vain painajaista. Lopulta ymmärsin, että se oli totta. Makasin kasvot seinää kohti ja annoin kyynelten valua. En oikeestaan edes itkenyt, kyyneleet vain valuivat. En saanut koko päivänä tehtyä mitään: en syönyt, en juonut, en puhunut. Minä vain tuijotin eteeni ja välillä huomasin kyynelten taas valuvan.

Tiistaina oli ensimmäinen arkipäivä pääsiäisen jälkeen. Koeviikko alkoi englannin kokeella. Olin ollut sunnuntai-illasta tiistaiaamuun asti TAYSissa: olin jossain vaiheessa sunnuntaina ottanut yliannostuksen mummun lääkkeitä. Saimme kuitenkin äiden kanssa puhuttua lääkärit ympäri, ettei minua ohjattu hoitoon, se olisi luultavasti vain aiheuttanut lisää ahdistusta minulle.

Kokeeseen en pahemmin lukenut, ymmärrettävästi. Koe meni ihan hyvin, mutta sillä ei oikeastaan ollut mitään väliä minulle. Yritin vain pysyä vahvana ja olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Tein kokeen nopeasti ja lähdin heti, kun luvan saimme. Menimme E:n kanssa ruokailuun, jossa oli jo B ja eräs toinen poika. Muut puhuivat musiikista, muistaakseni Justin Bieberista samalla, kun minä pidättelin itkua ja yritin syödä. Toinen poika kysyi jotain minulta ja kiinnitti kaikkien huomion minuun.

Romahdin. Aloin vain itkemään, en pystynyt pidättelemään kyyneliä enää. Toinen poika yritti tapojensa mukaan vitsailla ja saada minut hymyilemään, siinä kuitenkaan onnistumatta. E kertoi B:lle, mitä sunnuntaina oli tapahtunut ja B tuli heti halaamaan minua ja lohduttamaan.

Pian paikalle tuli muitakin. Ahdisti istua kauhean porukan keskellä meikit levinneenä, nenä punaisena. Oli pakko päästä pois.

Pari viikkoa koulussa meni samalla kaavalla: pidättelin itkua, koitin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, välillä oli pakko mennä vessaan itkemään, muutaman kerran viilsinkin. Koulun ulkopuolellakaan en saanut itkeä kaikessa rauhassa, minun piti pitää esitys käynnissä aina, kun joku oli seurassani.

H:n seura oli kaikkein rankinta: en voinut itkeä, sillä ei minuun oikeasti sattunut. H:lla sen sijaan oli selkä kipeänä, hän ei saanut nukuttua, ei pystynyt kävelemään kunnolla ja hän toi sen kaiken todella hyvin esille. Vitutti, kun hän purki kaiken minuun, aivan kuin se olisi ollut minun syyni, että hänen selkänsä oli kipeä. Aivan kuin minulla ei olisi jo muutenkin aivan helvetin paska olo.

Mummun hautajaisista kirjoitan vielä erikseen. Nyt en siihen pysty.