L yritti tänään itsemurhaa. Kuristamalla. Haaveilin samasta tunti ennen kuin L soitti. Halusin nii kuristaa itseni.
Koko päivä on ollut yhtä helvettiä. Koulua oli 8-13, välissä oli hyppytunti 9.40-11.45. 14 aikaan pääsin kämpälle ja siitä asti olen ollut täysin yksin. Koko päivänä en ole puhunut juuri mitään, vaikka sisimpäni huutaa päästä ulos.
Sattuu. Sattuu niin helvetin paljon. Olen 14 asti vain itkenyt. Niin yksinäinen olo. Arvoton ja turha. Unohdettu, kun kukaan ei tuntunut muistavan minun olemassaoloani. 15 jälkeen otin yhteyttä T:hen, kysyin josko hän tulisi pitämään seuraa. Eipä tullut, hän oli töissä.
16 aikaan ratkesin. 7 viiltoa vasempaan käteen. Oli vain niin helvetin paha olla. Aivan helvetin paha. T olisi voinut auttaa minut ylös, olin jo puolivälissä kuoppaa kiipeämässä ylös. Nyt olen taas pohjalla, alussa taas kerran.
Pari tuntia meni itsesäälissä kieriessä ja viiltoja kuivatessa. 18 aikaan L soitti ja kertoi, mitä oli yrittänyt. Ei. Ensimmäinen ajatus oli ei. Ei hän saa. En selviäisi siitä. Tuntuu niin pahalta tietää, mitä L tuntee. Tai tuntuu niin pahalta tietää, että L tuntee niin. Se on niin väärin. L:ää ihanempaa ihmistä on mahdotonta löytää. Tuntuu kuin olisimme pari... ehkäpä.
Puhelun jälkeen viestittelin L:n kanssa 19 asti. Söin nopeasti ja juttelin hetken T:n kanssa. Ennen 20 viilsin taas. 9 viiltoa vasempaan käsivarteen, 4 niistä olkavarresssa. Leveitä, syviä viiltoja. Osa niistä vuotaa edelleen.
Jäin koukkuun taas. Sairas mieleni pitää käsivartta nyt kauniina. Erotan taas verisuonet selvästi ja nautin siitä. Haluan tuntea sen saman kivun yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Loputtomiin.
Käsi turpoaa. Siihen sattuu. Viillot kirvelevät. Sattuu, mutta minä nautin siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti