maanantai 25. marraskuuta 2013

Kipu pois

Join lauantaina äiden kaljat. 13 0.33 tölkkiä. Äite oli navetassa 19-1 ja minä käytin ajan hyödykseni ja join. Vihaan kaljan makua. Se oksettaa minua. Yleensä jos tarjolla on vain kaljaa ja vettä, minä juon vettä. Nyt makukaan ei haitannut, halusin eroon pahasta olosta, joten join itseni iloiseksi. 23 aikaan ei mennyt enää kalja kurkusta alas väsymyksen vuoksi, joten aloin muistaakseni nukkumaan. Sen jälkeen en muista enää mitään itse.

Äiden kertoman mukaan olin kävellyt navetalle noin 200m päähän pelkät sukat, lökärit ja
 toppi päällä -10°C pakkasessa. Kun hän lopulta oli saanut minut palaamaan sisään, olin mennyt kiltisti huoneeseeni nukkumaan. Oikeasti olin kaivanut terän esille ja aikonut viiltää äiden naaman edessä. Lopulta äite oli tunkenut unilääkkeen suuhuni. 1 jälkeen olin kuitenkin vielä itkenyt T:lle, että "olen aivan vitun yksin ja haluan kuolla".

Sunnuntaina herätessä oli kaamea krapula ja morkkis eilisestä. Paska fiilis vain paheni, mitä kauemmin olin hereillä ja lopulta en vain enää kestänyt. Jemmanapit mummun varastosta kurkkuun. Koko sunnuntai meni aivan kuin puudutuksessa. En tuntenut mitään. En tuntenut jatkuvaa kipua. Hoipuin, en saanut syötyä mitään, aukinaiset arvet vuotivat kauemmin, koska veri ei hyytynyt normaalisti. En välittänyt.

Illalla jossain vaiheessa filmi katkeaa. Muistan istuneeni sohvallani ja yhtäkkiä vain kaatuneeni selälleni. Olin kuulemma maannut pari tuntia sikiöasennossa ja oksentanut.
Tänään herätessä oli vielä kamalampi olo kuin eilen. Tunti sitten pääsin Tampereelle, tunnin päästä pitäisi olla äidinkielen tunnilla, mutta en taida pystyä sinne menemään. Ajomatka Tampereelle oli aivan kauhea. Jouduin pysähtymään pari kertaa, koska en vain pystynyt käsien tärinältä ajamaan kunnolla.

Hävettää. Ahdistaa. Masentaa.

Mietin kuolemaa, mutta esitän, että kaikki on hyvin. Selviän kyllä. Ei minulla ole mitään hätää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti