Sitten kun

Mietin sitä tosissani.

Että viiltäisin.

Sitten mietin niitä jälkiä, jotka jäisivät jälkeen. Arvet. Ensin veri hyytyy haavan päälle ja suojaa sitä. Sitten syntyy arpikudos, jota repimällä haavan saa syvenemään, vuotamaan, luultavasti tulehtumaankin. Vähitellen iho alkaa korjaantua. Sitten jäljelle jää enää punaiset viirut, jotka yrittävät parhaansa mukaan hälventyä, muuttua ihoksi. Käteni ovat jo nyt täynnä punaisia viiruja.

Se sattuu. Viiltäminen. Se sattuu monella tasolla. Henkisesti ja fyysisesti. Se sattuu ja se satuttaa monia.

Joskus nautin siitä, kun tunnen fyysisen kivun. Useimmiten nautin siitä. Se antaa sen syyn itkeä, keskittyä hetkeksi johonkin muuhun kuin itkuun jota pidätellä, tyhjään alueeseen joka kasvaa kasvamistaan rinnassa, kipuun joka on henkistä.

Joskus viiltäminen kuitenkin sattuu enemmän kuin se kipu, johon se toimii lääkkeenä. Se sattuu henkisesti ja fyysisesti. Huomaa, että se satuttaa muitakin. Silloin se sattuu niin paljon, ettei siitä voi enää nauttia. Silloin se tekee lisää haittaa. Silloin fyysisen kivun lisäksi on vielä henkinen kipu, joka on pahentunut entisestään.

Mietin äiden reaktiota viiltelyyni. Että heti kun pääsen olemaan yksin, minä viillän. Että minun ei kuulu olla yksin, koska silloin viillän. Sen hetken, kun äite näkee uudet haavat. Se hetki, kun istumme yhdessä Hallituskadun psykologilla ja kyyneleet nousevat taas hänen silmiinsä, kun hän syyttää itseään olostani. En voi tehdä sitä hänelleni.

Pidän lupaukseni. Lähetän kahdelle kaverilleni viestin ennen kuin viillän. Mutta lähetän ne viestit vasta, kun on aivan pakko. Kun tiedän, etten todellakaan selviä yksin.

//Psykologi ylihuomenna.
Taidan olla huonossa kunnossa hänenkin mielestään.