Miracles

Bloggaus on vähän jäänyt.

Viikonlopun vietin matikan parissa, joka tällä hetkellä tuntuu taas todella mukavalta ja helpolta, samalta kuin yläasteella. En ole enää niin pettynyt itseeni kuin silloin kun olin pitkässä matikassa. En ole ylpeäkään itsestäni, mutta olen iloinen että osaan taas matikkaa ja ymmärrän mitä pitää tehdä.

Eilen menin 17 aikoihin keskustaan L:n seuraksi. Tunsin itseni todella orvoksi, kun seisoin Koskikeskuksen edessä odottamassa L:ää. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa.

Ehdin hyvin miettimään syitä, miksi minusta tuntui siltä. Kun T:n kanssa sekoilu alkoi kariutua, jäin kotiin. En näyttänyt naamaani muualla kuin koulussa ja pidin sitä täysin hyväksyttävänä, koska tunsin itseni niin väsyneeksi koko ajan.

Olin itse jäänyt syrjään. Se olin minä joka muuttui, ei kukaan muu. Tunsin itseni orvoksi, koska olin jättäytynyt muun maailman ulkopuolelle.

Minulla oli eilen oikeasti hauskaa. Pitkästä aikaa. Kiertelimme kauppoja ja juttelimme niitä näitä. Mukaan tarttu myös farkut, paita ja muutamia koruja. Sain myös puhuttua lopulta exästäni joka kuoli 2012 marraskuussa. Pystyin jopa nauramaan, kun puhuin hänestä. Pääsin kämpälle 20 jälkeen ja katselin 24 asti Netflixistä Valehtelevia viettelijöitä.

Netflixiä katselin myös viikonloppuna silloin, kun en nukkunut tai tehnyt matikkaa. Katselimme muun muassa Uhrilampaat äiden kanssa. Siitä on ikuisuus, kun viimeksi katselin äiden kanssa ulkomaisen leffan tai ylipäätään vietin aikaa hänen kanssaan. Emme nytkään olleet kahdestaan, mutta silti.

Minusta tuntuu, että kaikki alkaa vähitellen olla hyvin. Minä uskon, että tulen selviämään tästä. Pääsin yli T:stäkin, miksen tästäkin. Se vie aikaa, mutta se on todella sen arvoista.