Olen vihainen.
Haitasta tuli ongelma.
Haluaisin vain huutaa sille kusipäälle. Huutaa ja haukkua hänet pystyyn. Vuodattaa kaiken pahan sille, joka sen aiheuttikin. Heittää radion ikkunasta, kun siellä soi se kappale, joka tuo mieleeni sen ihanan hetken hänen kanssaan. Sen ihmisen kanssa, jolle en enää keksi tarpeeksi kuvaavaa haukkumanimeä.
Alitajunnassa arvelin sitä koko ajan. Nyt tiedän sen varmuudella. Hän vain leikki. Herätti ujon toiveen, ruokki ja piti sitä toivetta elossa. Antoi odottaa ihmettä, jota ei koskaan tule tapahtumaan. Näytti, että joku voi pitää sinustakin, mutta lopulta murskasi viimeisetkin itsetunnon rippeet.
Hän sekoitti minun pääni ja unohti minut sitten kuin koira paskan perseestään. Olen tottunut siihen: olemaan kynnysmattona ja jäämään sitten keräilemään itseäni toisen lähtiessä. Annan sen tapahtua, suvaitsen muiden tehdä niin.
Kuitenkin, minullakin on tietty raja. Kaverit. Heitä ei satuteta. Jos joku kaverini satuttaa itsensä niin kuin minä, sitä en sulata. Luettelen sen ihmisen tämän hetkisen pyörityksen kaverikseni. Ainakin hän oli joskus kaverini, toivon että on edelleen. Jos se kusipää satuttaa häntä, jos hän joutuu käymään läpi saman kuin minä.
Toivottavasti se kusipää osaa arvostaa sitä, mitä hänellä nyt on.
Osa tästä tekstistä tulee toki kateudesta. Miksi hän, miksen minä? Kuitenkin hyväksyn "häviöni" ja jätän asian sikseen.
Hän, kusipää, ei kuulu enää elämääni. En pidä häneen itse mitään yhteyttä, en halua kuulla hänestä yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti