Tuntemukseni

Koko vitun päivä. Se vain hävisi jonnekin. Jonnekin masennuksen, ikävän, yksinäisyyden, surun, vihan, kateuden alle.

Koko vitun päivä oli yhtä taistelua. Halusin viiltää, itkeä, kirjoittaa itsemurhakirjeitä. Haukkua kaikki ihmiset pystyyn, syyttää heitä pahasta olostani, kostaa heille, syyttää heitä siitä, että ajauduin lopulta tekemään itsemurhan. Toisaalta antaa heille anteeksi, pyytää heiltä anteeksi, että aiheutin huolia, surua,  että sotkeennuin heidän elämäänsä,  kehoittaa jaksamaan ja uskomaan siihen, että pääsin parempaan paikkaan.

Suunnittelin mielessäni L:lle ja äidelle kirjeet. En vielä kirjoittanut niitä, en vain saanut aikaiseksi. En pystynyt tekemään mitään ilman, että itku olisi päässyt.

Taisin viiltää tänään. Olen melko varma, sillä kädessäni on uusi lyhyt naarmu. Minulla on hämärä muistikuva, että viilsin keittiössä ja äite taisi nähdä vilauksen siitä.

Olen koko päivän ollut niin poikki. Väsynyt. Yksinäinen. Surullinen. Vihainen. Kateellinen. Olen niin helvetin vihainen E:lle ja K:lle. He .. urgh.. kaivoivat minulle ansakuopan. Kaksinaamaiset ... ovat muka kavereitani, joihin voin luottaa ja sitten tekevät jotain tuollaista, vetävät maton alta. Vajaa 2kk kulunut tiedosta ja se sattuu edelleen niin paljon, että itken.

Olen itse kuulemma koko ajan jonkun perässä. En ymmärrä vieläkään. Viimeisen 5kk en olisi ollut kusessa kenenkään ellei surkeiden sattumusten kautta T olisi ilmestynyt elämääni. Enkä nytkään ole kusessa häneen, olen ihastunut, valitettavasti. Jos olisin kusessa, minä pitäisin kaikesta, jopa niistä puolista, joita muissa vihaisin. Ihastuneena uskallan tunnustaa itselleni, jollen pidä kaikesta ja uskallan sanoa siitä hänellekin. Ihastuminen on siis vakavampaa.