Missä minä olen?

Lääkäri aamulla 8:20.

"Mitäs sulle kuuluu?"

"Hyvää tällä hetkellä."

Täytin jälleen uuden kyselyn. 28 pistettä.

"Millä osin susta tuntuu että sulla menee paremmin? Täst tuli edelleen tää 28 pistettä."

Silloin totuus löi päin näköä. Minulla menee huonosti. Oikeasti huonosti.

Istuin ruokailussa. Hiljaa. En sanonut kuin kaksi lyhyttä lausetta. 

Nekin vain kun minulta kysyttiin jotain.

Ykkösellä puhuin koko ajan, osallistuin jotenkin keskusteluun. Puhuin, nauroin, ylipäätään osallistuin.

Missä ykkösen minä olen?

Haluan hänet takaisin. Haluan osallistua, mutta en voi itselleni mitään. En voi tälle hiljaiselle, masentuneelle minälle mitään, en pysty ohittamaan sitä. Haluaisin, mutta en pysty.

Äidinkielen tunti. Istuin luokassa ja viestittelin L:n kanssa. Opettaja ei tullut paikalle. Ahdisti. Tuntui, että olin taas vain loukannut L:ää, vaikka olin halunnut kaikille vain hyvää. Nenääni nipisteli taas.

Lähdin. Lähes juoksin autoon. Autossa muutama kyynel valui poskelle. Apteekin kautta kämpälle.

Nukkumaan. Pakko nukkua, en kestä itseäni nyt. Pakenen itseäni uneen. Pakko sammuttaa ajatukseni. Ne ovat taas täysin pimeitä.

Musiikkia.