Kutsu tuli ja sen mukana 5 erilaista kyselyä. 18.12. menen äiden kanssa Hallituskadulle keskustelemaan psykologin kanssa, joka tekee minusta alustavan arvion kyselyjen sekä kuulemansa perusteella. Hän päättää tarvitsenko hoitoa. Elämäni on hänen käsissään.
Masennus. Masennus leviää. On koko ajan vain pahempi olo. Masennus vie viimeisenkin uskon minusta. Se syö toivon paremmasta. Raatelee tämän pumpulin lopullisesti rikki mikä ympärilläni olen pienen ikäni elänyt.
Ei maailma ole hyvä. Maailmassa ei ole mitään hyvää ja oikeaa. Tämä on vääryyttä. Elämä on vääryyttä.
"Jos tappasit ittes miten tekisit sen?"
K löisi itseään 7 kertaa puukolla vatsaan, R ampuisi itsensä ja T nielisi nyrkillisen hammastikkuja. Okei, T ei suostunut kertomaan tapaansa.
"Miks kysyt?"
Miksiköhän?
Punnitsen vaihtoehtoja. Varmin, käytännöllisin, nopein, siistein. L:n blogitekstiä lainaten: enkö saisi olla kaunis ruumis?
Viha ja loukkaantuminen yhdessä. Tekisi mieli satuttaa taas itseäni. Jälleen kuulin uuden mielipiteen itsestäni. Uusi virhe minussa, uusi asia, joka minussa on väärin. Uusi mielipide, joka loi uuden syyn vihata itseäni lisää.
Kuvittelen koko ajan päässäni hahmon, joka koostuu eri henkilöiden huonoista puolista. Hahmon kasvot vaihtuvat sen mukaan, kenelle olen milloinkin loukkaantunut, suuttunut, kyllästynyt. Tapan hahmon kerta toisensa jälkeen. Isken sitä puukolla niin lujaan kuin pystyn. Isken nopeasti vatsaan, kylkiluiden ohi keuhkoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti