Se taitaa olla kiinni minussa. Valvon sen vuoksi tunteja sängyssä makuullaan keskellä yötä. Havahdu sen vuoksi keskellä yötä tai liian aikaisin aamulla.
Halu itkeä, nukkua, romahtaa, satuttaa, viiltää, kuolla. Masennus. Se on kiinni minussa, eikä sitä saa minusta irti millään leikkausella. Se on kuin etäpesäkkeitä kasvattanut syöpä. Sitä ei koskaan saa kokonaan pois minusta.
Miksi yrittää ollenkaan? Miksi taistella sitä vastaan, jos se vain hidastaa väistämätöntä?
Taidan haluta luovuttaa. Antaa tämän sairauden mellastaa niin kauan kuin se haluaa ja tehdä sitten lopun minusta. Kitua niin kauan kuin jaksan ja lopulta kuolla.
Minä toivoisin, että jaksaisin yrittää. Minä toivoisin, että osaisin selittää tämän olon. Että osaisin käsitellä tämän kuten terveet ihmiset, puhua asian loppuun ja unohtaa sen sitten. Itkeä, kun itkettää, välittämättä mitä muut ajattelevat. Toivoin, että olisin voittanut, mutta ei, minä hävisin.
Minä haluaisin jaksaa, mutta halu luovuttaa on suurempi.
Musiikkia tähän tunnelmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti