Ja silti tuntuu välil niiku elämä vaa leviäis käsii. Tai ku oisin jossai pumpulis koko aja. Mikää ei oikei tunnu. En välitä siit mitä tapahtuu. Vittuku en osaa selittää sitä.
Tietenki mä välitän. Ja tunnen.
Okei jos koitan esimerkillä selittää.
Siis ku se säätö pari viikkoo sit sano et se oli siin ni mitää ei naksahtanu päässä. "Okei." Ja mulla siis ehti herää jo jotai odotuksia sitä kohtaan niiku varmaa osasitte rivien välistä lukee.
Nyt tilanne on iha eri suuruusluokassa, mä oon oikeesti rakastumassa tai jotain sen suuntasta. Ei oikeestaa mee hetkeekä ku en ajattelis sitä tai meitä. Mut jos tää tyyppi, vaikka J, lähtis kävelee, en tie vielkää mite reagoisin. En varmaa mitenkää.
.
.
Tuntuu naurettavalta porata tällasista asioista. Niiku sanoin, mul on kaikki paremmin ku hyvin. Kavereil ei sit ookkaa. Niillä on oikeesti syytä itkee ja lahota sänkyyn koko päiväks. Jos voisin kelaisin aikaa takaisin siihe hetkee ku kaikki oli viel hyvin. Peruisin vääryyden. Antasin oikeen käteni jos voisin tehä sen.
Mut en voi. Enkä tie mite muute voin auttaa. En tie voiko mikään auttaa. Luultavasti ei muu ku aika, jos sekää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti