Tänään oli todellinen ongelma päivä. Heräsin aamulla 8 aikaan ja kaikki tuntui olevan hyvin. Menin takaisin nukkumaan ja kun heräsin taas 12, helvetti pääsi irti.
Illalla olin unohtanu pleikan kiinni telkkariin ja kun kivikaudella syntynyt tätini ei saanutkaan hiihtoa heti näkyviin, sain kuulla ensimmäiset pään aukomiset häneltä. Ihan aiheesta, olihan häneltä mennyt huimat 2min hiihdosta ohi.
Menin kahville ja sain kuulla vielä äideltäkin valitukset inhimillisestä unohduksesta. Erehdyin katsomaan ilmoitukset kännykästä ja Facebookia selatessa katsoin yhtä kuvaa tarkemmin syöden samalla.
"En kyl tie mut toivosin että mun abiturientti tyttärelläni olisi jotain muutakin tehtävää kuin kattella tollasia tyhjänpäiväisiä kuvia."
Anteeksi kun en levittänyt kirjojani ruokapöydälle samaan aikaan, kun piti syödä.
Nelisen tuntia minä istuin samaisen pöydän ääressä ja tein fysiikan tehtäviä. Aiemmin loman aikana olen alkanut tehdä ruokaa 16 jälkeen. Tänäänpä en aloittanut ollenkaan vaan pänttäsin. Siitähän täti riemastuikin: jupisten ja valittaen hän alkoi tehdä ruokaa "kerta susta ei ole siihenkään".
Vähän vaille 18 söimme. Istun pitkällä penkillä yksin. Äite tuli seisomaan penkin ja pöydän väliin istuakseen alas, mutta yhtäkkiä hän otti lautasensa vierestäni ja meni pöydän toiselle puolelle syömään. "Vittu minä viitti pöydän alta syödä." Hänen mielestään penkki oli siis liian lähellä pöytää.
Lähes koko päivän vähän 12 jälkeen tähän asti olen ollut hiljaa. 18 aikaan meinasi tulla itku, kun alkoi mitta täyttymään kaikesta nälvimisestä ja valittamisesta. Poltin normaalin yhden tupakan sijaan kolme, kun heitin pikkuveljeni kotiin. Hetken mielessä välähti jo suunnitelma siitä, kuinka sitten kun olen yksin, kaivan terän ja... niin. En halua edes kkirjoittaa sitä sanaa, ettei siitä tule totta.
Roikun kynsin hampain kiinni hyvässä olossa. Tuntuu kuin seisoisin vanhalla, puisella kaivonkannella. Tai hauraalla järvenjäällä odottaen, milloin askel uppoaa, millon pohja putoaa ja vajoan alas. Samalla käyn mielessäni läpi ohjeita mitä pitää tehdä, jos putoaa jäihin, mistä voin ottaa kiinni jos ja kun kansi lahoaa, kuka olisi lähinnä auttamassa. Toivon ja rukoilen, että minulla on jotain mikä pitää minut ylhäällä.
Pakokauhu. Pelko. Uhma. Viha. Voitontahto.
Minä pelkään putoavani. Pelkään pudotusta. Mutta sama pelko nostaa minussa esiin uhman, voiman ja tahdon pitää kiinni reunasta ja kivuta takaisin ylös.
Ja jostain syvältä nousee usko itseeni.
Minä selviän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti