sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Jos jaksais

En ole parina päivänä jaksanut tehdä mitään. En mitään.
Perjantaina vielä pakotin itseni ylös. Tein ruuan iltapäivällä ja koitin syödä jotain, mutta muuten makasin vain sängyssä.
Aloin yöllä nukkumaan kunnolla vasta 4 aikaan, olin ennen sitä vuoroin kierinyt sängyssä saamatta unta ja välillä kyllästyneenä selaillut kännykkää.

Heräsin vähän vaille 13. Nousin vasta 18 jälkeen. Makasin vain sängyssä ja katselin Netflixistä sarjoja. En noussut syömään vaikka oli kauhea nälkä, en noussut vessaan vaikka välillä oli kauhea hätä, en noussut vaikka olisin tarvinnut jonkin lääkkeen päänsärkyyn. En vain jaksanut nousta.

Tuijotan seinää. Monta tuntia. Välillä vaihdan asentoa ja tuijotan kattoa monta tuntia. Niin vapaa-aikani on kulunut parin viikon ajan. Makaan sängyssä, tuijotan eteeni ja mietin. En jaksa tehdä muutakaan.

En oikeastaan muista viime keväästä mitään. En muista mitään tapahtumia, vaikka niitä varmasti oli. Aivan kuin sitä aikaa elämässäni ei olisi ollutkaan.
Jotenkin muistan sen että minulla oli vaikeaa keväällä. Muistan että itkin paljon, pysyin pääasiassa omissa oloissa ja itkin.
Muistan että välit kavereihin oli huonot. Tai etten luottanut keneenkään. Tunsin itseni petetyksi. Ja silti taisin itse olla se joka aiheutti kaikkein eniten ongelmia väleihimme. En olisi halunnut olla sosiaalinen ja välillä tuntui että muutkin ymmärsivät sen mutta silti he repivät minut kerta toisensa jälkeen ihmisten ilmoille.
Muistan että jossain vaiheessa T katosi elämästäni, sen oli pakko tapahtua keväällä, koska jouluna vielä puhuin hänen kanssaan mutta kun sovin H:n kanssa T ei enää ollut kuvioissa.

Tuo kaikki tuntuu toistuvan. En jaksa olla sosiaalinen. En jaksa puhua ihmisille. Ihmiset katoavat elämästäni, osaksi koska en itse pidä yhteyttä, osaksi koska kumpikaan ei pidä yhteyttä. Haluan itkeä. Välillä on niin väsynyt olo että haluan vain itkeä. Välillä vain haluan kääriytyä peittoon ja itkeä niin kauan kuin pystyn niin lujaa kuin pystyn.  Välillä vedän sen "mörkökaavun" päälleni ja eristän itseni muista.

Välillä en tunne mitään muuta kuin pohjattoman surun johon haluan vain upota koska en jaksa muutakaan enää tehdä. Haluan vain upota siihen ja antaa sen tehdä minulle mitä ikinä haluaa.

En tiedä mitä sanoa.
En jaksa miettiä sitä.

Se suru tuntuu yhä useammin. Se suru jota en saa ulos itsestäni.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti