Kyl mä tien millo pitää luovuttaa. Antaa asian olla niiku se on ja sopeutua. Oon tehny sitä koko pienen ikäni. Sopeutunu.
Joskus vaa ottaa päähän ku asia ei mee niiku haluis. Joskus se ottaa niin paljon päähän että on pakko itkeä. Joskus niin paljon et tekee mieli luovuttaa kokonaan.
Nyt on tollanen fiilis. Täst ei nyt tuu mitään. Ehdin hetken toivoo et tulis mut joo unohetaa haaveet, ne ei tuu toteutuu. Ei ne koskaa toteudu. Ja jos toteutuu, kohta vedetää matto alta ja löydän itteni perseeltäni. Enkä tie jaksanko yrittää ylös.
Kaks lausetta pyörii päässä, monta muistoa saa minut hymyilemään.
Nimenomaan muistot.
Ehkä vielä joku päivä. Ehkä joskus en suostu sopeutumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti