Minulla oli tänään hyvä päivä. Paino sanalla oli. Sitten tapahtui jotain ja nyt minua vituttaa, ärsyttää, itkettää, masentaa. Haluan taas huutaa, hakata pahan olon tyynyyni, itkeä niin, että kaikki näkevät tuskani. Mutta ei, minä eristäydyn, kirjoitan ajatukseni tänne ja päiväkirjaani, en puhu niistä kenellekään, etenkään niille, jotka loukkaavat minua kerta toisensa jälkeen tietämättään tehneensä mitään väärää.
Minulla oli hyvä päivä. Vietin aikaa äidin kanssa, emme juurikaan puhuneet syvällisistä asioista, mutta pääasia olikin viettää aikaa hänen kanssaan. Nauroin pitkästä aikaa niin, että vatsaan sattui ja se tuntui hyvältä.
Sitten illalla 9 aikaan lähdin Treelle näkee kaveria, sanotaan vaikka A, ilman kummempia suunnitelmia. Ihanan spontaania, en ole pitkään aikaan tehnyt mitään suunnittelematta ja kellottamatta sitä valmiiksi. Tänään siis repäisin ja sekin tuntui hyvältä.
Minä tunsin tänään pitkästä aikaa eläväni, en vain lipuvani sumussa päivästä toiseen.
Sitten tapahtui jotain. Siitä on nyt noin tunti. Minulla on tapana tarkistaa viimeiseksi illalla mihin aikaan kaverit ovat viimeksi olleet online WhatsAppissa. Stalkkausta, tiedänhän minä sen, siitä vain on tullut jo tapa. Noh jälleen kerran E ei ollut vastannut vielä kysymykseeni, vaikka oli varmasti sen nähnyt, koska oli ollut online sen lähettämisen jälkeen. Lisäksi luulen hänen puhuneen K:n kanssa, sillä he olivat olleet viimeksi online samaan aikaan ja tiedän, ettei K puhu muiden kuin minun ja E:n kanssa WhatsAppilla. Stalkkausta. Ehkä jopa hieman mustasukkaista ja epäilevää, mutta eikö kysymykseen kuuluisi vastata?
Äh en minä tiedä. Minusta vain tuntuu, että heillä on paljon mukavampaa kahdestaan, minä olen heille kuin jalassa riippuva rautapallo, jota heidän pitäisi vielä estää ruostumastakin. Luulen, ettei K:ta ja E:tä enää kiinnosta mitä minulle kuuluu. En haluaisi kertoa heille vapaaehtoisesti, kuinka monta kertaa päivässä mietin, miten tapan itseni tai miten haluaisin viiltää ranteeseeni ja näyttää haavaa heille sanoen 'joko teitä nyt kiinnostaa vai unohdetaanko kaveruus kokonaan?'. Minä vain niin haluaisin, että he kysyisivät miten minulla menee, ovathan he parhaimpia kavereitani A:n ja H:n kanssa.
Tuntuu niin tyhmältä ajatella näin. Miksi en voi vain tyytyä siihen, että minulla ylipäätään on kavereita? Ehkä olen vain niin väsynyt ja maalailen piruja seinille? Olen nyt kuitenkin pettynyt, loukkaantunut, mutta eniten olen vihainen. Niin vihainen kaikille, joka ikiselle ihmiselle, jota maa päällään kantaa, eniten itselleni ja E:lle. Anteeksi siitä, ethän sinä tiennyt loukkaavasi. Minä vain alitajuntaisesti etsimällä etsin syitä olla surullinen.
Äh tästä tulee taas niin sekavaa, etten saa mitään oikeastaan aikaiseksi. Viha väsyttää, haluan nukkua ja unohtaa. Musiikkia. WE DON'T BELONG HERE!!! Nukahdan rumpujen lyöntien tasaisuuteen, unohdan kaiken hetkeksi. Ehkä huomenna viha ja pettymys ovat poissa, ehkä huomenna saan taas elää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti