Ikävä sinun luo <3

Tästä tulee luultavasti ennemminkin muistopostaus kuin infopostaus, mutta eiköhän siitäkin selvitä.

Mummuni oli minulle todella tärkeä ihminen. Hän käytännössä katsoen kasvatti minut ja pikkuveljeni, koska äiti oli päivät ulkona töissä ja isä joko koulutuksessa tai töissä.
Olin 4v, kun menin päivähoitoon, pikkuveljeni tuli hoitoon pari vuotta minun jälkeeni puolivuotiaana. Siihen asti olin mummun hoidossa joka päivä (äiti oli/on mummulla töissä).

Koulun alkuun asti normaali arkipäivä oli seuraavan lainen: aamulla ~8 aikaan päiväkodille äidin kyydillä (iskä on aina lähtenyt kotoa ennen 6 aamulla) ja illalla 4-5 aikaan mummulle äidin hakemana. Mummulla me pääsimme usein mummun kattamaan pöytään syömään perunoita ja kastiketta.

Mummu keitti aina perunoita. Mummun kuoleman jälkeen yksi eniten kaipaamistani asioista on ollut tunne, kun kävelet keittiöön ja näet mummun hellan edessä keittämässä perunoita. Se oli sekoitus turhautumista ainaisiin perunoihin, mutta myös turvallisuuden ja muuttumattomuuden tunne.

Muutaman tunnin vietimme mummulla arkisin kunnes iskä tuli hakemaan 6-7 aikaan kotiin. Äiti jäi vielä illaksi mummulle lypsylle ja tuli vasta yöllä kotiin nukkumaan.

Viikonloppuisin lähdimme yleensä aamuisin äidin kanssa mummulle, joskus tulimme vasta päivällä iskän kyydillä. Päivät vietimme mummun kanssa (äiti oli taas töissä), katselimme televisiota, leikimme mummun neuloessa tai tehdessä ruokaa. Illalla iskä tuli taas hakemaan. Joskus kinusin luvan jäädä mummulle yöksi, yleensä lauantaisin sillä se oli mummun saunapäivä ja rakastin pienempänä
käydä saunassa, etenkin mummun kanssa.

Yksi muistoni mummusta on, kun hän istuu keinussa pyöritellen peukaloitaan ja laulaa minulle Rosvo-Roopea. Pidin siitä laulusta jo pienenä ja mummu joutui usein laulamaan sen minulle monta kertaa. Äiti ei kauheasti tykännyt kun mummu sellaista laulua minulle lauloi, mutta kun minä siitä pidin niin mummuhan lauloi.

Lopetan tähän tällä erää, sillä muistojen kirjoittaminen on edelleen vaikeaa enkä itkultani näe enää tekstiä kunnolla. Sinulle mummu haluan sanoa sen mitä en ikinä saanut ääneen sanottua mutta toivon sinun sen tietäneen: Minä rakastan sinua. Minun on ikävä sinua.