lauantai 27. heinäkuuta 2013

Se on minussa kiinni, pääsen eroon siitä vain kuplassani

Luulin saavani tämän päivän olla rauhassa. Ei. Masennus muistuttaa taas itsestään. Mielessä pyörii teräni kuva, ranteeni huutaa sitä iholleen. Koitan torjua ajatuksen, taistella sitä vastaan, mutta se palaa aina vain vahvempana ja pakottaa minut tottelemaan.

Minuun sattuu, haluaisin niin itkeä, mutta se ei nyt ole mahdollista, meillä on vieraita. Itkeminen on väärin, se on sopimatonta muiden läsnäollessa, siksi eristäydyn pian hetkeksi, laitan oveni lukkoon, kuulokkeet korvilleni, kuuntelen musiikkia ja viillän kunnes näen verta, kunnes tunnen kipua tarpeeksi. Sitten kuivaan veren, siistin haavat ja terän, vedän pitkähihaisen päälleni ja poistun kuplastani. Olen taas maailmassanne ja häpeän arpiani, häpeän heikouttani, häpeän.

Juuri tänään lähetin K:lle viestin, jossa kerroin voivani paremmin kuin aiemmin kesällä ja olleeni viiltelemättä jo 5 päivää. Olisin ollut hiljaa. 5 päivää ei ole mitään, kun on puhe addiktiosta. Ajattelin viiltelyä sekunnin murto-osan, mutta se riitti. Nyt en saa sitä enää mielestäni.

Anteeksi postaustulva. Minun on vain pakko saada tämä ulos, pois pyörimästä pääni sisältä. Anteeksi, että en pysty vastustamaan. Anteeksi. anteeksi.
Musiikkia. Nauttikaa. Minäkin yritän, kun poistun kuplastani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti