Enpä tiedä. Masennus kalvaa sisustaani. Heräsin vasta ja oloni on jo nyt väsynyt, haluaisin mennä takaisin nukkumaan ja ohittaa tämänkin päivän. Voimat vähenevät, haluan suuttua, itkeä, huutaa, mutta voimat riittävät vain viiltelyyn ja masenteluun. Tämä on niin väärin!
Olin 2.7-11.7 viiltelemättä. Sitten ahdistus ja masennus vyöryivät taas ylleni enkä kestänyt enää oloani. Nyt en tiedä miten pystyisin välttämään viiltelyä. Halu satuttaa itseä kasvaa koko ajan isommaksi. Istun keittiön pöydän vieressä ja haaveilen leipäveitsestä. Menen olohuoneeseen ja haaveilen verhojen lenkeistä. Huoneessani katselen saksia (tiedän, säälittävää) ja kaulaliinojani.
Lopputuloksena heti kun jään yksin reiteni paljastuu ja viillän. En osaa enää viiltää niin kuin keväällä, silloin sain haavoista suuria ja vuotavia. Nyt haavat ovat säälittäviä naarmuja, jotka tihkuvat verta, jos tihkuvat. Haluaisin edes osata satuttaa kunnolla jos kerta satuttaa pitää. Säälittävä nyhverö! Olen vihainen itselleni! Miksi en enää osaa? Onko itsensä satuttaminenki jo liian vaikeaa minulle?!?
Edit// sovittiin parin kaverin kans et mennään ens viikolla Powerparkkiin jos kaikille sopii. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa, koska en ole nähnyt heitä pitkään aikaan, mutta toisaalta pelkään, että päivä on jälleen masennusta täynnä enkä osaa nauttia sen enemmän laitteista, hyvästä ruuasta kuin kavereiden seurastakaan.
Jos Jumala on olemassa, toivon todella, että saisin tänä yhtenä päivänä nauttia elämästäni. Voisin kestää päivän masennusannoksen joskus muulloin, kunhan vain tämä yksi päivä olisi hyvä. Minä pyydän, rukoilen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti