Stressi ei ole vähentynyt juurikaan. Kemian yo meni juuri niin hyvin kuin parin päivän lukemisella voi olettaa. Onneksi kemia oli minulla ylimääräinen aine. Viime viikolla oli enkun kuuntelu. Alustavien mukaan 50 pistettä eli ihan kelpo tulos etenkin minulta. Kirjallinen oli keskiviikkona ja voin kertoa että se menikin penkin alle aivan kuten etukäteen tiesinkin. Kirjallinen englanti ja etenkään sen tuottaminen ei ole ollut ikinä helppoa minulle.
Uskon osaavani englantia, välillä ajattelen asiat helpommin englanniksi kuin suomeksi, välillä selostan tapahtumia englanniksi päässäni, välillä osaisin kommentoida asioita paremmin englanniksi kuin suomeksi, mutta sanojen muodostus puheena on aivan yhtä helvettiä.
Mentiin kyllä sivuraiteille ja sieltä vastaantulevien puolelle. Stressi. Äh, vitut, eiköhän kaikki abit stressaa tässä elämänvaiheessa. Kirjoitukset, yhteishaku, mahdollisesti työnhaku. Minulle lisäksi muutto, jos kämppä vain löytyy, syksy ja raha-asiat. Mutta eiköhän elämä kohta taas helpotu, kun saa asioita pois päiväjärjestyksestä.
Psykologit. Ajat olivat tosiaan kuun vaihteessa. Koulupsykologille kirjoitan vielä tuntemuksia kirjoituksista ja muuten kuulumisia. Hallituskadun psykologilla käynnit taas loppuivat. Yhtäkkiä minulla ei olekaan enää minkäänlaista kiinnitystä mielenterveyspalveluihin. Putosin kyydistä.
Kesän aikana kaikki meni parempaan päin, osaksi koska sain nukkua ja osaksi koska olin "turvassa kotona" kuten äite sanoi. Mutta ei se tarkoita että olisin parantunut. Syksy tulee, pimeys tulee, kylmyys, koleus, märkyys, synkkyys. Jos putoan taas pohjalle joudun aloittamaan alusta: itkemään aikaa lääkärille, sieltä psykologille ja sieltä taas kaupungin palveluihin joista pudotetaan kesän parantamat pois syksyn kynnyksellä.
Mitä tapahtuu jos putoan? Tiedän, ajattele positiivisesti, mutta pakko varautua. Mitä jos?
En tiedä yhtään mitä päässäni liikkuu. Välillä olen taas ilopilleri, nauran ja nauratan, vietän aikaa seurassa.
Välillä en jaksa liikkua minnekään, ei kiinnosta, en halua.
Välillä saan taas niitä helvetin itkukohtauksia. Itken enkä tiedä syytä. Itken ehkä kiukun takia, ehkä väsymyksen, ehkä stressin. Mutta silti, minä itken. Taas.
Välillä muutaman minuutin ajan olen omissa maailmoissani ja muistan taas miltä veri tuoksui kun se nousi iholle, muistan miltä terä tuntui iholla, muistan miten se ensin kirpaisi ja sitten tuntui liian hyvältä, miten joskus istuin yksin monta tuntia ja itkin.
Sitten havahdun ja haluan taas unohtaa, mutta arvet ovat aina mukanani, en pääse niistä ikinä kokonaan eroon.
Pahinta on etten vieläkään tiedä haluanko niistä eroon.
"Even when I had nothing I had Bucky." Mitä jos arvet ovat minun Bucky? Tai paremminkin niiden aiheuttaminen.
//pahoitteluni kaikesta Marvel soopasta. Yksi asia joka saa minut aina hyvälle tuulelle on Marvelin elokuvat.
Hyvän päivän postaus tulossa, kunhan saan kirjoitukset ja yhteishaun alta pois. Ja se on täynnä Marvelia, lupaan sen 😅😂
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti