Kiireitä. Töissä, kavereiden kanssa ja normaalien kesäjuhlien kanssa.
Nopea päivitys: otin terapeutteihin yhteyttä, kolmeen heistä. Yhdellä oli vapaata, menen käymään hänen luonaan joku päivä.
Autokoulun syventävä pitäisi aloittaa. En vain saa aikaiseksi soittaa, koska kiinnostus on nollassa.
Kunnollisia palkkatöitä haettu moniin paikkoihin. Ensi viikolla on haastattelu yhdessä. Kukaan muu ei tiedä, en ole kertonut. Kuitenkin minun syyni jos en työtä saa.
3kk kirjoituksiin. Ei stressiä havaittavissa. Vielä.
Masennus puskee läpi. Tai apeus. Epätoivo. Ylitsepääsemätön laiskuus. Toivottomuus. Pettymys. Häpeä.
En välillä arvosta itseäni. Uskallan sanoa, että olen läski, mutta aina kun katson peiliin häpeän itseäni. Haluan tehdä itselleni jotain, mutta en saa itseäni niskasta kiinni. Olen säälittävä.
Välillä vain on näitä päiviä, viikkoja, kuukausia, jolloin haluaisi vain saada kaiken tehtyä sormia napsauttamalla ja sen jälkeen vajota takaisin maan alle.
Ja ahdistus. Välillä vain silmissä pimenee. Happi ei riitä. Joku pitää kiinni eikä päästä irti. Joku kaivaa muistot esiin ja salpaa hengityksen. Hetken on fyysisesti tunnoton, mutta henkisesti tuntee kaiken mutta ei mitään.
Kuulostaa pahalta. Kylmä totuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti