Läskiäläskiäläski

Olen aina ollut ylipainoinen. Lihava. Läski. Plösö. Ala-asteella sain kuulla siitä koko ajan. Liikuntatunnit olivat yhtä helvettiä: "jaksathan sä ny varmasti? Eihän sun jalat rasitu ton läskin takia? Koita ny liikkua plösö, kieri vaikka."
En muista millon viimeksi olisin käynyt uimassa uikkarit päällä. Tai millon olisin kehdannut olla pelkällä topilla koulussa. Tai milloin olisin viimeksi ollut koulussa ilman vatsan sisään vetämistä.

10 vuotiaana laihduttaminen alkoi kiinnostaa minua, olin vähitellen saanut tarpeekseni muiden vittuilusta. Äite esteli, sanoi vain että "kyllä se siitä katoaa kun tulee lisää pituutta". Sitä päivää odottelin pari vuotta, että vatsamakkarat muuttuisivat pituudeksi. Eipä tullut pituutta, joten läskitkin jäi.

12-vuotiaana (2007) alkoi työnteko kiinnostaa. Menin vapailla navettaan tekemään fyysisesti raskaita töitä. Kesällä heinäpelloilla otin tavaksi vähintään kävellä ripeästi heinäpaalilta toiselle. Vaadin itseltäni yhä enemmän ja enemmän, olin aina ensimmäisenä menossa ravaamaan ympäri peltoja ja metsiä. Halusin päästä läskeistä eroon.

Liikkuminen yksistään ei tietenkään auttanut, ruokavalio olisi pitänyt myös muuttaa. Se oli kuitenkin vaikeaa, kun ruuan teki 80-vuotias mummo, jonka mielestä ainoaa kunnollista ruokaa oli perunat ja läskisoosi. Ainut mitä saatoin yrittää tehdä oli pienentää annoskokoja. Se ei kuitenkaan pitkällä aikavälillä toiminut, sillä fyysinen työ vaati energiaa.

Jatkoin kuitenkin samaa parhaani mukaan pari vuotta. Yläasteella olin päässyt pahimmista paineista eroon, tunsin olevani ihminen vaikka tiesin olevani lihava. Riparilla kuitenkin tuli taas sama fiilis kuin ala-asteella: en sopinut joukkoon, olin kertakaikkiaan liian läski sopimaan joukkoon.

En kehdannut syödä riparilla juuri mitään: aamupalaksi leivän ja mukin kahvia, lounaalla ja päivällisellä juuri sen verran, että tahrin lautasen ja iltapalaksi jälleen mukin kahvia. Samaan aikaan kuvioihin tuli itsensä satuttaminen sekä tupakointi alkoi uudelleen, eikä ole sen jälkeen keskeytynyt kuin korkeintaan pariksi kuukaudeksi kerrallaan.

2011 ja 2012 kesät vietin jälleen pelloilla juosten vuoroin kantaen 20 kg:n edestä aitapaaluja välillä paaleja. Halusin aloittaa puhtaalta pöydältä, en halunnut olla lukiossakin "se läski". Halusin laihtua, minun oli pakko laihtua.

Muutosta ei kuitenkaan tullut. Jatkoin liikkumista, kävin kaverin kanssa kävelylenkillä ja hyvinä päivinä kävin yksinkin lenkillä vähintään kävelemässä. Pienensin jälleen annoksiani, en syönyt kunnolla muualla kuin tädilläni, jonka luona asuin ensimmäisen vuoden tai ensimmäisessä kämpässäni, jonne muutin -12 kesällä. Vähitellen ympärilleni kuitenkin muodostui kaveriporukka ja aloin hyväksyä itseni. Ehken ollutkaan niin lihava kuin ajattelin.

Syksy -12. Masennus. Vihasin itseäni, syytin itseäni, välillä tuntui kuin olisin ansainnut kiloni. Ennen viiltelyn säännölliseksi alkamista näännytin itseäni. Kämpällä ei koskaan ollut muuta ruokaa kuin pari jogurttia varmuuden vuoksi, jos alkaisi todella heikottamaan. Koulussa söin pari haarukallista ja join lasin maitoa. Laukussa minulla oli aina mukana vesipullo, jos minun tuli nälkä join vettä ja olo katosi.

Mummulla jatkoin näennäisesti normaalia elämää, söin kuten ennenkin, tai siltä se näytti. Kavereiden nähden jatkoin myös normaalisti: jos haimme ruokaa ulkoa ahmin sen nälissäni. Kostoksi ahmimisesta jätin koulussa seuraavan päivän ruuan kokonaan väliin ja raadoin kahta kovempaa viikonloppuna.

Samaa jatkui viime syksyyn asti, jolloin kuvioihin tuli lisäksi oksentelu. Ahmin ja oksensin. Valehtelin kämpälle tuloajat H:lle, jotta ehdin tehdä pienen lenkin koulun jälkeen, edes kävellen. Aloin laskemaan syömieni ruokien kalori ym määriä ja laskin paljonko minun pitäisi liikkua käyttääkseni saamani energian pois ja sitten liikuin kaksinkertaisesti. Jos en ehtinyt liikkumaan kaksinkertaisesti, vähensin ruuasta.

Sitten tuli riita H:n kanssa ja kaikki levisi totaalisesti. Alkoholi maistui, sekoilin, elämä lähti käsistä ja sen mukana myös syöminen ja liikunta. Söin kun oli nälkä ja kun ei enää ollut nälkä ahmin lisää ja sitten oksensin vatsahappoihin asti. En jaksanut enää liikkua, en jaksanut tehdä mitään muuta kuin itkeä, syödä ja oksentaa.

Eikä se ole muuttunut vieläkään. Oksentaminen on jäänyt,  mutta liikkuminen ei innosta. Jaksan kuitenkin nyt yrittää, kiitos reisi-, pohje-, perse- ja vatsaläskien joiden takia vaatteet eivät enää mahdu päälle tai niitä ei löydy. Parina päivänä olen käynyt kävelemässä pienen lenkin kämpän lähistöllä, alku sekin on.

//3kk, 1vko viimeisistä haavoista.