Itsemurhasta

Kun hollantilainen Jannittie Pankoeke vuonna 1707 surmasi vastasyntyneen vauvansa ja sen jälkeen itsensä, syyttäjä vaati, että hänet piti kuristaa ”aivan kuin hän olisi ollut elossa”. Se ei kuitenkaan ei riittänyt rangaistukseksi, vaan kuristamisen jälkeen Pankoeken oikea käsi katkaistiin ja hänen ruumistaan raahattiin pitkin katuja. 

Kesäkuun 23. päivä vuonna 1823 jäi Abel Griffithsin viimeiseksi elinpäiväksi. Silloin 22-vuotias brittiläinen oikeustieteen opiskelija ampui riidan seurauksena ensin isänsä ja sitten itsensä.    

Kaksi päivää myöhemmin nuoren Griffithsin ruumis vietiin Lontoon vainajista vastaavan viranomaisen käskystä Hyde Parkin ja Buckinghamin palatsin läheisyydessä olevaan tienristeykseen. Griffithsin ruumista verhosi yhä verinen yöpaita, joka hänellä oli ollut kuollessaan yllään. Poliisit pitivät vainajan surevat omaiset ja ystävät loitolla. 

Kantajat käärivät Griffithsin ruumiin huopaan ja heittivät sen maa kuoppaan, joka oli kaivettu keskelle vilkkaasti liikennöityjen katujen risteystä. Vuoden 1823 Edinburgh Annual Register -vuosikirjan mukaan viranomaiset eivät kuitenkaan enää suorittaneet ”seremonian ikävintä osuutta, jossa ruumiin päälle heitettiin sammuttamatonta kalkkia ja sen rintaan iskettiin puinen vaarna”. 

Yleensä miespuolisten itsemurhaajien ruumiita raahattiin pitkin katuja kasvot alaspäin, minkä jälkeen ne hirtettiin. Oman käden kautta kuolleiden naisten ruumiit taas poltettiin useimmiten roviolla. 

Itsemurhaan päätyneet olivat kirkon ja yhteiskunnan silmissä syyllistyneet suurimpaan mahdolliseen syntiin. 

Elämä oli Jumalan lahja, ja vain Jumalalla oli valta päättää ihmiselämän päättymisestä. 

Kun ihminen päätti riistää oman henkensä, hänen katsottiin turmelevan Jumalan luomistyötä. 1100- luvulta peräisin olevien kirkollisoikeudellisten tekstien mukaan Juudas Iskariot teki suuremman synnin hirttäytyessään kuin kavaltaessaan Jeesuksen.  

Myös maallinen oikeus tuomitsi itsemurhan. Se rinnastettiin mihin tahansa murhaan, ja siksi useimmissa Länsi- Euroopan valtioissa oman henkensä riistäneille langetettiin kuoleman jälkeen  ankara tuomio. 

• Esimerkiksi Ranskassa vuonna 1670 annettu laki määräsi, että itsemurhaajan ruumista piti raahata pitkin katuja ja lopuksi se piti heittää tunkiolle. 
• Preussissa itsemurhaajat haudattiin hirttolavan juureen.
• Ruotsissa puolestaan oli 1700- luvun puoliväliin asti vallalla tapa polttaa itsemurhaajien ruumiit. 

Kaikille rangaistuksille oli yhteistä se, että oman henkensä riistänyttä ei haudattu kristillisin menoin siunattuun maahan vaan heidät kuopattiin siunaamattomaan maaperään. Näin pyrittiin varmistamaan se,  etteivät itsemurhaajat pääsisi paratiisiin eikä heidän sielunsa saisi koskaan rauhaa.      

Vaikka itsemurhaan syyllistyneiden hautaamiskäytännöt vaihtelivat, yhdestä asiasta Euroopan viranomaiset olivat yhtä mieltä: itsensä surmanneen omaisuus piti  takavarikoida valtiovallalle lisärangaistuksena hänen tekemästään kauheasta synnistä. 

Vaikka itsemurhaajien hautaamiskäytäntö inhimillistyi, itsemurhaa pidettiin Englannin laissa yhä rikoksena vuoteen 1961 asti eli huomattavasti pitempään kuin monissa muissa Euroopan maissa. Suomessa itsemurha dekriminalisoitiin vuoden 1889 rikoslaissa, joka astui voimaan vuonna 1894. Vaatimus itsemurhaajien hautaamisesta kaikessa hiljaisuudessa  kumottiin vuonna 1910. 

Historia 1/2015

.
.
.

Ainoastaan Jumala voi päättää milloin ja miten ihmisen tulisi kuolla. 

Raamatun mukaan itsemurha ei määrää ihmisen pääsyä taivaaseen. Jos pelastumaton ihminen suorittaa itsemurhan, hän on ainoastaan nopeuttanut matkaansa Helvettiin. 
Mitä Raamattu sanoo uskovasta, joka tekee itsemurhan? 
Raamattu opettaa, että siitä hetkestä alkaen, kun ihminen tulee aidosti uskoon, hänen pelastuksensa on ikuinen. Raamatun mukaan uskovat voivat olla täysin varmoja siitä, että heillä on ikuinen elämä, tapahtuipa mitä tahansa. Jeesus kuoli kaikkien syntiemme puolesta ja jos todellinen kristitty tekisi jollakin hengellisen hyökkäyksen ja heikkouden hetkellä itsemurhan, Jeesus on sovittanut senkin synnin. 
Itsemurha on kuitenkin vakava synti Jumalaa vastaan. Raamatun mukaan itsemurha on murha: se on aina väärin. Voidaan suuresti epäillä sellaisen ihmisen uskon aitoutta, joka väitti olevansa kristitty, mutta teki silti itsemurhan. Ei ole olemassa olosuhteita, jotka oikeuttaisivat jonkun, varsinkaan kristityn, päättämään itse päivänsä. Kristitty on kutsuttu elämään elämänsä Jumalalle - päätös kuoleman ajankohdasta kuuluu Jumalalle, ja vain Jumalalle. 

Linkki. 

.

.

.

Erityisesti Tuomas Akvinolaisen ja Martti Lutherin tulkinnat vaikuttivat merkittävällä tavalla käsityksiin itsemurhan sanktioinnin välttämättömyydestä. 

Akvinolainen näki itsemurhan olevan paitsi luonnonvastainen synti myös rikos niin Jumalaa kuin yhteiskuntaakin vastaan. Koska ihminen rikkoi Jumalaa vastaan, itsemurhaajaa tuli hänen mukaansa rangaista Jumalan lain mukaan. Itsensä surmannutta tuli rangaista myös maallisen lain mukaan, koska murhaamalla itsensä ihminen rikkoo myös yhteiskuntaa ja läheisiään vastaan, sillä yksilö on aina yhteisön jäsen. Samalla Akvinolainen painotti, kuinka itsemurhaaja ei ehtinyt katua tekoaan ja näin ollen joutui väistämättä helvettiin. 

Uskonpuhditus ei muuttanut kirkon kantaa. Luther näki itsemurhan aiheuttajaksi perkeleen, joka houkutteli ihmisen epätoivoon. Paha oli saanut vallan itsemurhan tehneiden elämässä ja Saatana pimitti syntiseltä Jumalan anteeksiantamuksen. Vaikka perkele oli Lutherin näkemyksen mukaan päävastuullinen teosta, ihmisen tuli kuitenkin vastata seurauksista. Hänkin piti itsensä surmaamista yhteiskunnallisesti tuomittavana ja kannatti väärin kuolleen ruumiin rankaisemista myös maallinen oikeuden piirissä. Näin esivalta voisi Lutherin mielestä pelotella ihmisiä tekemästä itsemurhia.

Ellei itsemurhaa selitetty mielenvikaisuudella, yhteisö ja syytetyn tunteneet tulkitsivat selityksen vainajan moraalisesta tilasta ja yliluonnollisista tekijöistä. Elämänvaikeuksien edessä masentuneiden ja rikosrangaistusta pakoilevien tulkittiin pohjimmiltaan hylänneen luottamuksen Jumalaan ja ajautuneen pahan voimien houkuttelemina epätoivoon. Päättäessään päivänsä tavalla, jonka seurauksena tekijä varmisti tiensä helvettiin, tietoisesti itsensä surmanneen voitiin katsoa luovuttaneen sielunsa lopullisesti Saatanalle. Tavallaan siis vain täysin järjettömien tai pahuuden riivaamiksi katsottujen epätoivoisten uskottiin tekevän itsemurhia. 

Linkki.