Kissani kuoli. Tai oikeastaan enoni lopetti hänet. Tai en tiedä oliko se enoni, en uskaltanut kysyä.
Pipsa-neiti katosi kuun vaihteessa. Emme huolestuneet heti, koska hänellä oli tapana käydä hiirimetsällä. Viime viikonloppuna alkoi kuitenkin huolestuttaa.
Maanantaina näin Pipsan, kun ajoin mummulle takaisin. Pysähdyin ja lähdin kissan perään. En kuitenkaan saanut kissaa kiinni, joten en jatkanut sen pelottelua määrääni enempää.
Tiistaina kävimme äiden kanssa läheisellä järvellä kalassa. Matkalla näimme jälleen Pipsan. Jätimme auton parkkiin ja lähdimme kisuttelemaan. Lopulta Pipsa antoi meidän koskea ja saimme hänet kotiin monen raapaisun jälkeen.
Neiti oli 10 päivän seikkailullaan laihtunut todella paljon, sen kylkiluut ja selkäranka tuntuivat selvästi. Heti ruokakipon nähdessään hän hotki sen tyhjäksi, mutta myöhemmin illalla oksensi kaiken.
Ensimmäisen päivän Pipsa nukkui, raukka ei ollut metsässä uskaltanut nukkua. Toisen päivän aamuna hänen makuupaikastaan löytyi verta. Ilmeisesti keskenmeno. Kaikki tuntui kuitenkin olevan kunnossa, hän nukkui ja söi välillä niin paljon kuin odottaa saattoi. Illalla kuitenkin, kun olimme menossa nukkumaan, otin kuten tavallisesti Pipsan syliini kantaakseni sen sänkyyni. Heti kun koskin häneen, hän murahti kumeasti. Laskin hänet takaisin samaan paikkaan ja asettelin ruokakipon hänen lähelle.
Tänä aamuna herätessäni, 9 jälkeen, Pipsaa ei näkynyt. Ajattelin, että se oli lähtenyt käymään navetalla, vaikka mielessä kävikin, että joku on sen kärsimykset lopettanut. Vasta 14 aikaan sain kysyttyä äideltä "Onko joku kopannut Pipsan?" "Joo ei oo enää Pipsalla kipuja"
Seuraavan tunnin itkin. Hävettää, että itkin kissan takia enemmän kuin mummun. Itkin oikeastaan koko päivän kun vain tilaisuus koitti.
Pitää vain koittaa uskoa, että Pipsalla on nyt parempi olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti